Maailman paras hevonen !

 

Yhtyneiden halkosavotta menossa 30-luvun lopussa Hartolassa. Suomenhevonen on ponnistajana maailmanhuippu! - Kuva UPM (Lainalla: Vekkulan kyläyhdistys)

 

Maailman paras työhevonen!

Meillä ei ole sattumalta maailman paras työhevosrotu: kun korpikansa valitsi satoja vuosia hevosia, jotka parhaiten pärjäisivät talvet metsässä ja kesät pelloilla ja raivauksilla, syntyi vähitellen monipuolinen työhevonen: rauhallinen, mutta virkeä, hyvä oppimaan ja yhteistyöhaluinen. Suomenhevosella on hyvät jalat ja sen vetokyky (ja halu!) on tutkitusti maailman paras.

Suomalaiset samaistuvat teollisuuskansaksi hämmästyttävän tunnepitoisesti hevoseensa, miksi?  Todennäköisesti siksi, että täällä poikkeuksellisen suuri osa kansasta, maaseudun pientilalliset, oli vielä suhteellisen lyhyt aika sitten täysin tästä eläimestä riippuvainen. Suomenhevosen koetaan myös pelastaneen kansansa kriittisillä hetkillä, erityisesti viime sodissa. Ilman kuormahevosia ei olisi selvitty: talvisodassa oli vähän kuorma-autoja, mutta kymmeniä tuhansia maatiloilta luovutettuja suomenhevosia.

Mutta suurin syy herkkään suhteeseen lienee se, että tämä hevonen on puurtajana niin kansansa näköinen, että se liikuttaa meitä: katselemme omaa kuvaamme eläimessä! On syytä kirjata hiukan kliseiset epiteetit tähän, koska ne ovat totta: suomenhevonen on nöyrä ja hyvin sitkeä: se ei jätä hommaa kesken. Itse korostaisin vielä seuraavia piirteitä, jotka yhdistivät hevosta ja sen käyttäjiä maaseudulla: halua paneutua ja oppia, kantaa vastuuta. Tästä syystä suomalaisia (so. ihmisiä..) arvostetaan tänä päivänä esimerkiksi rakennusprojektien vetäjinä maailmalla.

Suomalainen ja hänen hevosensa muokkautuivat työntekijöinä samassa myllyssä: metsätyössä. Juuri metsässä korostuivat rauhallisuus ja sitkeys, asiaan paneutuminen. Reuhtomalla sai vain paikkansa kipeiksi, niin mies kuin hevonen. Metsässä oli myös ratkottava itse eteen tulleet ongelmatilanteet paikan päällä, oli sitten kyse katkenneesta luokista, kaatuneesta kuormasta tai hankalasta ajomaastosta, joita varsinkin Keski-Suomen mäkimaisemissa riitti.

Metsässä korostuu myös suomenhevosen hyvä vetokyky. Se saa liikkeelle kaksinkertaisesti yli oman painonsa olevan kuorman, mikä on hevosten maailmanennätys: suomenhevonen osaa ponnistaa erinomaisesti. Tunnettu keskisuomalainen hevosmies Jussi Maukonen kertoo ajaneensa puuta myös isoilla ardennerin hevosilla, joita kokeiltiin sotien jälkeen täälläkin. Tämä hevonen veti kyllä isompia kuormia huolletulla, hyvällä varsitiellä, mutta hankalammissa lumioloissa menetti mielenkiintonsa. Niinpä kokonaisuus ei muodostunutkaan hyväksi, koska palstalta lähtö ei onnistunut niin hyvin kuin suomenhevosella.

Metsätyötä on syytä korostaa, sillä se oli tässä maassa 1800-luvun lopusta alkaen niin laajaa ja muokkasi selkeimmin tätä työhevosta. Metsätyöstä ja hevosesta on tässä blogissa erillinen selvitys. Pellolla hevonen pääsi huomattavasti ”huokeemmalla”, mutta metsäajoissa se joutui todella lujille. Osin tästäkin syystä hevosen jalostuksessa ja valinnassa suosittiin isoja hevosia, mutta kuitenkin niin, että rodun hyvät luonneominaisuudet säilyivät. Suomenhevosen koko onkin kasvanut huomattavasti matkan varrella.

Kansallinen herätys koski myös omaa hevosta

Suomenhevonen on pohjoismaiden ainut puhtaana säilynyt kansallinen hevosrotu. Tästä voimme kiittää 1800-luvun lopun kansallista heräämistä, jossa suomenkielen, Kalevalan ym. rinnalla yhdeksi kansalliseksi aarteeksi nostettiin oma hevonen. Aika ajoin hevoskysymys on Suomessa muuttunut poliittiseksi väännöksi: kansalaissodan ja itsenäistymisen jälkeen armeijan, lähinnä ruotsinkielinen, upseeristo olisi halunnut päällystöhevosiksi lämminverisiä, mutta tämä loukkasi suomalaisen talonpoikaisarmeijan tuntoja siinä määrin, että siitä luovuttiin. Asia pulpahti esiin vielä ennen viimesotia ratsuväen hevosvalintojen kohdalla, mutta tällöinkin voimakas yleinen mielipide puolustusvoimien sisällä ja kansan keskuudessa hiljensi ulkoa tuotujen ratsuhevosten vaatijoiden puheet.

Viimeistään viime sodat poistivat em. kysymyksen päiväjärjestyksestä: suomenhevosella oli ollut niin keskeinen rooli tykistön ja huollon vetotehtävissä, että sen asemaa ei horjuttanut enää mikään. Upseerien ja rakuunoiden ratsu-asia oli tämän rinnalla täysin epäolennainen sivuseikka. Sodassa oleellista oli nimenomaan maastokelpoisten maalaishevosten ja –miesten saumaton yhteistyö ja keskinäinen kunnioitus, joista tämän kirjoittaja on perinnettä kerätessään kuullut erikoisiakin tarinoita. Korpilahden Hirvimäessä erityistä arvonantoa nautti Vuorenpään Jalmari, joka oli sodassa jäänyt päiviksi venäläisten isoon mottiin, mutta onnistunut livahtamaan siitä yön turvin pois  - tuoden tietenkin hevosensa tullessaan!

Kun suomenhevonen haluttiin säilyttää puhtaana kansallisena hevosrotuna, sitä ryhdyttiin jalostamaan lähinnä suuremmaksi mm. 1800-luvun lopun kruununori-järjestelmällä: valtion tuella maakuntiin hankittiin siitoskäyttöön hyviä hevosia. 1900-luvun alussa alkoi vapaaehtoinen kansalaistoiminta, kun ryhdyttiin perustamaan paikallisia hevosjalostajien yhdistyksiä. 1907 aloitettiin parhaiden hevosten vieminen kantakirjaan, millä oli ratkaiseva merkitys rodun puhtaana ja terveenä pysymiseen. Tänäkin päivänä on helppo selvittää kantakirjatun hevosen sukutaustaa kauas taaksepäin. Nyt se on tärkeää sen vuoksi, että hevosia on suhteellisen vähän, jolloin on mahdollista pitää geneettinen vaihtelu mahdollisimman suurena tältä pohjalta. Vaarana nykyisin on sukulinjojen kapeutuminen: samat orien nimet vilahtelevat useimpien kantakirjattujen hevosten tauluissa.

 

Hevonen oli mökin arvokkain omaisuus ja perheenjäsenen

tapaan pääsi myös valokuvaan, näin myös Leväsen mökissä Moksissa.

-  Leväsen kotialbumi/Tapio Levänen.

Enimmillään, yli 400 000, suomenhevosia oli sotien jälkeen 50-luvulla, jolloin sodanjälkeinen rakennustoiminta, uudistilojen rakentaminen ja lisämaiden raivuu sekä nopeasti kapasiteettinsa kaksinkertaistanut metsäteollisuus tarvitsivat hevosia runsain mitoin töihin. Jo seuraavalla vuosikymmenellä alkoi niin maaseudun pientilojen alasajo kuin suomenhevosen lähtölaskenta, vaikka se pärjäsikin suhteellisen pitkään metsäajossa traktoreille.

Nykyisin suomenhevosia on vajaa 20 000. Suurin kysyntä on jo pitkään kohdistunut ravi- ja ratsastushevosiin, mikä on merkinnyt sitä, että ”jytkyt, karvajalkaiset työhevoset” ovat käyneet harvinaisiksi ja suomenhevonen on muuttunut sirommaksi. Työkäytössä koko maassa on enää viitisensataa hevosta. Vaikka juoksijasuunnan hevosillakin tehdään työtä, merkitsee suuntaus sen kaikkein perinteisimmän hevosemme harvinaistumista. Nykyisin hevosensa voi viedä kantakirjaan neljään eri kategoriaan: juoksija- eli ravihevoset, ratsastus- ja työhevosten lisäksi erikseen kantakirjataan pienhevosia.

Aika ajoin on esitetty pohjoismaiden maatiaisrotujen sekoittamista, jolloin saataisiin isompi kylmäveristen hevosten luokka ravimaailmaan, jossa raha liikkuu, mutta suomalaiset, jotka ovat onnistuneet säilyttämään alkuperäisen hevosrotunsa, eivät ole ajatukseen innostuneet.

”Isot hevoset oli valttia”

Keskisuomalaisille suomenhevosharrastajille tuttu hahmo on Jussi Maukonen, joka on ostanut, välittänyt, kouluttanut ja ajanut satoja hevosia elämänsä aikana. Jussi syntyi 1940 Sumiaisten Viitalankylään Viitala-nimiseen mökkiin, jossa oli 3,5 hehtaaria peltoa, vajaa 10 ha metsää, kolme lehmää ja 10 lasta. Tämä tarkoitti tyypillistä keskisuomalaista elämäntapaa siihen aikaan:

”Vanha ukko elätti sen meidän porukan hevosella ja mehtäajolla. Ei silloin voinu mennä kunnantoimistoon apua hakemaan.”

Jussi ehti 50-luvulla nähdä vielä ne isot hevosmarkkinat ennen kuin ne hävisivät historiaan. Pihtiputaan markkinoille suunnattiin isän kanssa lokakuun alussa, kun peruna oli nostettu. Putaalta lähti kymmenittäin hevosia junakyydillä pohjoisen savotoille. Erityisesti mieleen on jäänyt se kainalosauvoilla nilkuttanut sotainvalidi, joka osti hevosia, joita rengit sitten kiikuttivat junaan. Hevoset myytiin savottamiehille Rovaniemellä ja pohjoisempana. Hyvän hevosen vaatimukset tulivat nopeasti tutuksi:

”Hyvä mehtähevonen oli rauhallinen ja yhteistyökykyinen. Niitä oli pieniä ja suuria, mutta toki isot hevoset oli valttia, niitä haettiin. Ikäkään ei niin haitannut, jos se vaan toimi hyvin. Oli tärkeää, että se veti hyvin, että se rehellisesti yritti vetää”, selvittää Maukonen.

Maukosen mukaan hyvä luonne näkyy jo hevosen päästä ja katseesta, silmistä: avoin ja rauhallinen katse kertoo paljon hevosesta. Samaa on kertonut minulle moni muukin hevosmies: kun on isot silmät ja levollinen katse, siihen voi luottaa.

”Ja jalat olivat tärkeät, niitä katsottiin. Että ne oli lujat ja hyväasentoiset: suorat eivätkä kiverät, kierot. Parhaita oli sellaiset lujajalkaiset, karvajalkaiset hevoset. Silloin ne jalat ei helposti auennu kovaan hangen reunaan tai risukossa”, Maukonen selvittää.

"Sopivat länget olivat elinehto hevosen hyvinvoinnille ja sille, että se

 jaksoi hyvin vetää läpi talven", kertoi Maukosen Jussi 

Metsätorpanmaa ry:n näyttelyssä kesäkuussa 2012  

Killerin raviradalla Jyväskylässä.- Jaakko Luoman kuva.

 

Kesälaidun elvytti laihan tukkihevosen

Valtaosa hevosista oli kiinteästi maatiloilla, mutta markkinoiden ja joppareiden kautta kiersi kymmeniätuhansia hevosia hyvinkin lyhytaikaiseen käyttöön, lähinnä puunajoon talveksi. Kesäksi moni tilallinen osti ”kesärengiksi” tällaisen savottahevosen eli lähinnä kuntoutumaan kesälaitumille, josta se syksyllä myytiin taas pienellä voitolla savottahommiin. Puunajossa oli paljon ammattiajureita, jotka tällä tavalla vapautuivat hevosen kesäaikaisesta ylläpidosta. Maukonen ehti nähdä monet monituiset kerran, miten nopeasti talven kovassa kuormituksessa ollut tukkihevonen toipui kunhan se pääsi vapaaksi kesälaitumelleen:

”Kun peruna oli saatu maahan, siinä 10. kesäkuuta, laskettiin se hevonen kesälaitumelle lomalle. Vaikka olis kylkiluut ollu näkyvissä, niin äkkiä ne liho siellä laitumella ja kuntoutu. Siellä ne myös parantu talven kolhuista ja haavoista, kun ne ei saanu enää viljaa. Vilja tekee sellaista kuumetta jalkoihin!”, kertoo Jussi Maukonen. Tieto on kiinnostava: myös ihmisen terveydessä on alettu puhua siitä, että liian hiilihydraattipitoinen ravinto nostaa veressä sokeria ja tulehdusarvoja. Talvella hevosista piti saada tehokkaasti voimaa irti ja se otettiin valkuais- ja hiilihydraattipitoisella kauralla ja rukiilla, mutta kesäaikainen luonnonlaidun merkitsi paluuta luonnonmukaisempaan ravintoon, heinään ja kuituun ja se elvytti hevosen. Hevoset myös kuulemma hoitivat itseään kulkemalla metsässä ja syömällä tiettyjä kasveja.

Heinäkuussa hevosen lyhyt loma alkoi olla ohi: ryhdyttiin heinätäihin. Nyt hevonen sai tukkireen sijaan kiskoa niitto- ja haravakonetta, kuskata heinäseipäitä ja kuormia latoon. Monella hevosella alkoivat vähän tämän jälkeen taas metsätyöt, sillä Keski-Suomessa hakattiin paljon kesäaikaan vanerikoivuja lehtineen ns. rasiin kuivumaan ja näitä puita alettiin syyskuun puolella hevosella kasata, sulassa maassa juontosaksin. Sitten tulikin vuoroon syyskynnöt, lantapattereiden kuskaamiset pellolle jne. Puhumattakaan tienhoidosta, jolloin ajettiin raskaita sorakuormia tai jyrää. Kun maapohja oli marraskuussa sen verran jäätynyt, että se kesti hevosen alla, alkoivat taas metsäajot: ensin ajettiin kevyempi lämmityshalko ja kuitupuu, joka oli tehty kesällä, sitten alkoi kuninkuuslaji: tukinajaminen.

 Jos ei oltu tukinajossa, ajettiin suohaudasta mutaa pellonparanteeksi. Ville Ilmonen ja Emil Haapala hevosineen Korpilahden Päiväkunnassa. - Kuvan om. Kari Ilmonen.

Jos hevonen oli yhteistyökykyinen metsässä, oli se sitä pellollakin. Toki siellä oli opittava uudet kujeet: miten kuljetaan nätisti kynnettäessä vaon vieressä ja käännytään saran päässä jne. Tärkeää peltotyössäkin oli se,. että hevonen pysyi käskettäessä paikallaan ja osasi ottaa käskystä hiukan eteenpäin tai pakittaa, kun ajettiin heinää talliin, jonka läpi ei voinut ajaa.

”Hyvä kyntöhevonen on isännälle tärkeä, kivisillä pelloillahan traktorin vois särkeä”, lauloi Jorma Ikävalko Hevosmiesten polskassa. Toki kivisillä keskisuomalaispelloilla olivat lujilla hevosellakin ajettaessa niin aurat, äkeet kuin isännän kädetkin, kun aura jytkähti kunnolla kiveen.

JAAKKO LUOMA